Hoitaja läksyttää yövuorossa lääkäreiden ja potilaiden läsnä ollessa

ulkomaalaista työkaveriaan, joka hoitajan mielestä ei ole tarpeeksi

tehokas ja osaava.

Työkaveri puolustautuu julkiseen parjaukseen vetoamalla, että

Minäkin olen ihminen.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Seuraavana iltana hoitaja kertoo kahvihuoneessa työkavereilleen,

kuinka rohkeni läksyttää tuota ulkomaalaista työkaveriaan,

joka ei osaa tehdä työtä eikä puhua suomea.

Hoitaja matkii työkaveriaan: Minäkin olen ihminen.

Muut huoneessa ovat hiljaa.

 

Hoitajalle ei sanonta: Minäkin olen ihminen, tarkoita mitään.

Mitä olisi tapahtunut, jos ulkomaalainen työkaveri olisi sanonut:

Minäkin olen koira.

Tai: Minäkin olen eläin.

 

Eläinrääkkäys on Suomessa kiellettyä.

Mutta ihmistä me olemme tottuneet kohtelemaan niin huonosti,

että harvoin tekee kipeää.

Mutta kun pientä kiharakarvaista koiraa katsoo pahalla silmällä,

paatunut rikollinenkin paheksuu.

 

Sairaaloissa kannattaisikin siirtyä käyttämään eläintyövoimaa.

Potilaatkin voisivat paremmin.

Onhan tutkittu, että eläinten seura nopeuttaa pitkäaikaissairaiden kuntoutumista,

virkistää vanhuksia ja rauhoittaa ylivilkkaita.

Kissa vatsan päällä lieventää vatsakipua ja jo koiraan katsominen laskee verenpainetta.

 

Paikka, jossa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä, ei tee paikasta inhimillistä.

 

Poliiseille koira on tasavertainen työkaveri. Miksei siis hoitajalle.

 

Jos joku Laika on pärjännyt avaruudessa

niin miksi ei joku Suomen pystykorva selviytyisi teho-osastolla.

Ketteränä ja tarkkaavaisena se korvaisi useammankin ihmishoitajan,

samalla haukkuisi varikset puussa ja työkaverit kahvihuoneessa.

Eikä kukaan sen haukuntaan voisi puuttua, koska haukkumaan se on luotu.

Se on sen lajiominaisuus.

 

Pystykorvaakin tehokkaampi voisi olla joku paimenkoira. Bordercollie,

joka on loputtoman motivoitunut työhönsä. Joka ei paimenna vain omaa laumaansa,

vaan pitää kurissa myös naapuriosaston väen,

kulkee laitoshuoltajan perässä ja vahtii, että tämä pysyy harjanvarressa,

eikä karkaa juttelemaan muiden laitoshuoltajien kanssa,

sillä töistä karkaaminenhan on laitoshuoltajan lajiominaisuus.

 

Ja koska Bordercollie on niin tehokas, paimentaminen ei vie sen kaikkea aikaa,

vaan se ehtii myös osallistua potilaiden hoitoon.

 

Ja eikö sairaaloissa sitten olisi käyttöä Dobermanneille ja Rottweilereille?

Voitaisiin luopua kokonaan vartijoista, kun hoitohenkilökunta huolehtisi turvallisuudestakin.

 

Ihmistä me emme muista aina edes tervehtiä, 

mutta jokaista vastaantulevaa koiraa ja kissaa olemme valmiita rapsuttamaan.

Eläimet tuovat iloa. Eläimet tuovat lämpöä.

Eläimet voisivat tehdä sairaalasta vähän inhimillisemmän paikan.

 

 

 Sairaalasarjojen suosio perustuu tunnistettavuuteen: Tuo voisi tapahtua. Tuo olisi mahdollista. Tuo voisi tapahtua minullekin mutta tapahtuu onneksi vain televisiossa tai naapurille.

Aristoteleen mukaan pitää kertoa siitä, mikä olisi mahdollista tapahtua. Ei siitä, mitä on tapahtunut. Mahdoton on epäuskottavaa, huonoa draamaa. Uskottavuuden rajoissa draama tarvitsee myös jännitteen, ristiriidan. Henkilöhahmojen tulee olla uskottavia. Parasta draamaa on sellainen jossa uskottavuuden rajoissa on valtaisa ristiriita.

Tuohon valtaiseen ristiriitaan perustavat kaikki sairaalasarjat toiveensa. Tarvitaan suuria henkilöitä, jaloja ihmisiä, lääkäreitä, sydänkirurgeja, tehoanestesialääkäreitä, ihmisiä jotka tähyävät korkealle, ovat korkealla. Ja sitten uskottavuuden rajoissa katse hipaisee nuorta kurvikasta sairaanhoitajaa ja pudotus on siinä.

Mutta mistä laitoshuoltaja voi pudota? Hän on jo alhaalla. Luutuamassa lattioita. Keittämässä kahvia lääkäreille jotka ovat ylhäällä ja hoitajille jotka tähyävät ylös. Miten sellaisesta saa draamaa?

  

Ehdotus henkilöiksi:

HOITAJA NETTE

Nuori. Askelmittari ja vesipullo. Huomioitavaa, että seurustelee lääkärin kanssa.

Aina kun hoitaja seurustelee lääkärin kanssa, osa lääkärin arvovallasta siirtyy hoitajaan, ja tästä tulee tehokkaampi ja osaavampi. Hoitaja ei enää istu yhtä pitkään kahvihuoneessa juoruamassa

ja arvioimassa poikakalentereita vaan aloittaa aamupesut itsekseen.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

HOITAJA MIRTSU PIRTSU

Nuori hoitaja, nauraa kovaa ja korkealta. Ihailee palomiehiä, kaljuja ja lihaksia mutta haaveilee salaa lääkäreistä ja näkee unta niistä.

Aina kun sairaalassa sattuu palohälytys, hoitaja juoksee ikkunan ääreen. Ja kun paloautot kaartavat sairaalan pihaan ja palomiehet hyppäävät autosta, mummot ja papat unohtuvat sänkyihin kuolemaan.

Joskus hoitaja on aiheuttanut tahallaan palohälytyksen. Turha hälytys maksaa sairaalalle 5000 euroa, mutta on se sen arvoista. Jos joku lääkäri sattuu tulemaan samaan aikaan huoneeseen kun hoitaja roikkuu ikkunassa, hoitaja kehuu isoon ääneen palomiesten lihaksia ja kaljuja.

Sillä palomiesten lailla hoitajat eivät pääse koskaan tuolta kaljun ja lihasten sanastosta osallisiksi lääkäreiden keskusteluista, varsinkin jos ne koskee tiedettä tai kulttuuria.

 

 

HOITAJA HOHHOH

Vanhempi hoitaja, jota harvoin näkee liikkeessä. Seisoo käytävän päässä niin kuin on seisonut jo kolmekymmentä vuotta. Tietää, etteivät potilaat minnekään karkaa, tai jos yksi karkaa niin on kymmenen tulossa tilalle.

Jos hoitajalta kysyy jotain, hän ei kuule. Hän muuttuu huonekaluksi. Tai menee keittämään kahvia.

Pohtii koko päivän mitä sarjaa katsoisi illalla kotonaan, eikä halua tulla häirityksi ajatustyössään.

Hoitajan mielestä sairaala olisi ihan mukava työpaikka, jos siellä ei olisi potilaita.

 

 

LÄÄKÄRI HÖH

Anestesialääkäri, keski-ikäinen nainen, jolla on niin kiire pelastamaan potilaita, että hänen täytyy tyrkkiä hitaampia pois tieltään. Käytävillä juostessaan hän ei useinkaan ehdi itse tilanteeseen, mutta jos olisi ehtinyt, niin potilas olisi voitu pelastaa. Ja vaikka potilas ei olisi kuollutkaan, lääkärille potilas on kuollut, koska kaikki potilaat ovat kuolleita, joita hän ei ole ehtinyt pelastaa.