Sairaalasarjojen suosio perustuu tunnistettavuuteen: Tuo voisi tapahtua. Tuo olisi mahdollista. Tuo voisi tapahtua minullekin mutta tapahtuu onneksi vain televisiossa tai naapurille.

Aristoteleen mukaan pitää kertoa siitä, mikä olisi mahdollista tapahtua. Ei siitä, mitä on tapahtunut. Mahdoton on epäuskottavaa, huonoa draamaa. Uskottavuuden rajoissa draama tarvitsee myös jännitteen, ristiriidan. Henkilöhahmojen tulee olla uskottavia. Parasta draamaa on sellainen jossa uskottavuuden rajoissa on valtaisa ristiriita.

Tuohon valtaiseen ristiriitaan perustavat kaikki sairaalasarjat toiveensa. Tarvitaan suuria henkilöitä, jaloja ihmisiä, lääkäreitä, sydänkirurgeja, tehoanestesialääkäreitä, ihmisiä jotka tähyävät korkealle, ovat korkealla. Ja sitten uskottavuuden rajoissa katse hipaisee nuorta kurvikasta sairaanhoitajaa ja pudotus on siinä.

Mutta mistä laitoshuoltaja voi pudota? Hän on jo alhaalla. Luutuamassa lattioita. Keittämässä kahvia lääkäreille jotka ovat ylhäällä ja hoitajille jotka tähyävät ylös. Miten sellaisesta saa draamaa?